maanantai 21. kesäkuuta 2010

Surua,

Tämä kirjoitus on tehty rakkaan käppänämme Kamun "kunniaksi" se on lyhennetty versio Kamun 10-vuoden taipaleelta, kirjoitus on kirjoitettu suoraan päästä, siinä saattaa olla virheitä ja ajatuskatkoksia.
Kirjoitus on tehty lähinnä oman mielen kirkastamiseksi ja surun hälventämiseksi.




Kerronpa teille tarinan, se kertoo nuoresta naisesta, lomasäästöistä ja karvaisesta turrista.

Aika tarkkaan 10-vuotta sitten siskoni kertoi minulle, että eräälle naiselle oli syntynyt äitienpäivänä 4 kääpiösnautserin pentua, 1 niistä valitettavasti oli kuollut heti synnytyksen jälkeen, mutta 3 pikkuista ihana karvakaveria oli. Päätimme mennä katsomaan pentuja, sillä olimme kaikki valtavan koirarakkaita.

Ihania karvapalleroita siellä olikin, yksi hieman pienempi kuin muut, mutta pippurinen kuin mikä ja taisteli veljiään vastaan hurjasti. Fit For Fight oli tämän kaverin nimi ja se sulatti sydämeni heti.

Olin säästänyt kesää varten 2000 silloista markkaa jotta pääsisin viikon etelänmatkalle, ujosti kysyin emännältä josko hän suostuisi osamaksuun, puolet nyt ja 2*1000 markkaa seuraavien 2 kuukauden aikana.
Hän suostui ja mutaman viikon päästä hain omakseni pienen mustahopean käppänän pennun.

Nimen valinta oli vaikeaa, yritin keksiä jotain musiikin saralta sillä se on aina ollut minulle tärkeä osa elämää. JJ, Buddy, Clapton.....kaikki käytiin läpi kunnes keksin Kamu, se sen täytyy olla.
Niin pienestä öisin hurjasti kiljuvasta otuksesta tuli Kamu, myöhemmin tämä nimi osoittautui osuvammaksi kun ikinä uskoisikaan.

Kamu oli todellakin kaikkien kaveri. Työskentelin silloin eläintarvikeliikkeen myymälänhoitajana ja Kamu oli mukanani töissä, se tervehti kaikki kauppaan tulevat ja oppi siihen että jokainen ovesta tuleva oli hänen ystävänsä ja tervehti aina tulijaa. Vielä isompanakin kamu oli aina ensimmäisenä tervehtimässä tulijaa, hän halusi olla jokaisen koiran, kissan, marsun ja kanin kaveri, huolimatta siitä mitä mieltä vastapuoli asiasta oli.

Vuosien varrella tämä karvakorva kietoi tassunsa ympäri mm. nykyisen aviomieheni koiran Dobermanni Oton josta tulikin Kamun pitkäaikainen elinkumppani. Jo ensimmäisenä päivänä oli selvää että tämä majakka ja peräväunu yhdistelmä oli erottamaton, joivat samasta kupista yhtäaikaa alle puolen tunnin tuntemisen jälkeen.

Otosta jätti aika 5 vuotta myöhemmin, mutta uusi kaveri sai alkunsa noin vuotta myöhemmin ja kasvoi mamman masussa kovaa vauhtia. Siinä mamman mahan päällä oli kiva sohvalla köllötellä sitten tuli muutto uuteen ihanaan kotiin jossa oli pelkkää metsää ympärillä, sekä kaksi kivaa karvakorvaa naapurissa, johon oli mamman kielloista huolimatta kiva karata ja lällätellä aidan takana.

Hieman ennen joulua syntynyt Ainotyttö oli Kamulle tärkeä, pesu oli ensimmäinen tehtävä tytön saavuttua kotiin, Kamu nukkui Ainon vieressä sohvalla päivisin ja vahti ettei äiti vaan hukuta silmäterää ammeeseen.

Aika tarkka 2 vuotta Ainon syntymästä saapui kotiin uusi kiljuva tyttö, josta Kamu ei enää jaksanut olla niin innostunut, samanlaisia kaikki...minä olen suosikkini valinnut tuumasi Kamu ja meni Ainon viereen.
Vaikka kyllä Emiliaaki piti toki vahtia silmä kovana !

Syksyllä 2009 mamma päätti "pelastaa" Kamulle kaveriksi pienen borderterrieri tytön Aino nimeltään, koska Aino oli jo 9-vuotias emme enää voineet muuttaa kutsumanimeä, joten nimesimme hänet Aino-koiraksi. Näin pysyimme kärryillä kumpaa Ainoa komennetaan.

Kamu täytti 14.5.2010 pyöreät 10-vuotta 19.5 päätimme sterilisoida kamun, joka läähätteli jatkuvasti tyttöystävänsä perään ja kärsi eturauhasvaivoista jatkuvan "hormonimyrskyn" takia.

Vain pari viikkoa leikkauksesta Kamu alkoi näyttää väsyneeltä ja nukkui paljon, sitten alkoi mahavaivat.
Ripulia, oksentelua ja. väsymystä.  Lääkärissä käytiin moneen kertaan, nesteytettiin ja lääkittiin. Pari päivää näyttikin jo paremmalta kunnes vointi meni jälleen huonompaan. Taas lääkäriin, jatkuva ripuli aiheutti myös muita ongelmia ja Kamu vietiin Viikin yliopistolliseen eläinsairaalaan, pari päivää siellä ja  jälleen Kamu pääsi kotiin. Mutta mamma aavisti pahaa, koira ei ollut sellainen kun se yleensä oli, vaikkakin kipeä. Ei hännän heilutusta ei syliin tuloa, vain flegmaattinen todella kipeältä vaikuttava pikkuinen koira.

Seuraava yö paljasti karun totuuden, ripuli alkoi jälleen uudelleen, se oli pikimustaa joka oli merkki siitä että suolistosta sekoittuu siihen verta. Aamulla soitto jälleen Viikkiin ja koira lääkäriin, tutkimuksia joista ei paljastunut kuitenkaan mitään uutta ja ihmeellistä. Pyysin selvittämään josko ultraamalla löytyisi syy, sillä Kamun jatkuvan mahavaivan syy oli selvitettävä. Ripulia oli kestänyt jo 2 viikkoa, nestettä oli annettu paljon samoin antibioottia eli kaiken järjen mukaan koiran olisi pitänyt parantua edes jossain määrin.

Ultrasta sitten paljastuikin laajentuneet imusolmukkeet, se ei voinut olla tulehdus sillä annettujen antibioottijen olisi pitänyt vaikuttaa ja poistaa tulehdus.
Diagnoosina syöpä, en halunnut selvittää sen enempää, en tietää mikä syöpälaatu se olisi, toivoa ei kuitenkaan 10-vuotiaalla ollut. tasan 2 viikkoa oireiden alkamisesta.

Surullisena ajoin itkusilmässä kotoa Viikkiin nukuttamaan niin rakasta ystävää, kun näin Kamun ymmärsin miksi eläinlääkäri pyysi minua saapumaan mahdollisimman pian. Rakas vauhdikas ja iloinen ystäväni oli vain muisto, hoitajan sylissä huoneeseen saapui hiljainen ja selvästi kovista kivuista kärsivä karvaturri, mamman rakas, äidin etelänmatka.

Olimme Kamun kanssa huoneessa hetken ihan kahdestaan, pidin tärisevää koiraa sylissäni ja annoin rapsutuksen jokaiselta ystävältä erikseen ja kerroin terveisiä.
Kun hoitaja antoi rauhoittavan pistoksen, silitin ystävääni ja pyysin kertomaan Otolle terveisiä, hetkeä myöhemmin ystävä nukkui pois.

Ikävä on suuri, mutta itkun tullessa ( kuten nyt ) mietin niitä ihania hetkiä joita sain karvaisen kaverini kanssa viettää, tunnen lämmön ja pieni hymy hiipii nurkan takaa.

Kaipaamme sinua kovasti rakas Kamu, Kauko, Kake, Räkäkärppä, Rääppis, rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Mamma !


7 kommenttia:

  1. Voi kuinka koskettava tarina mammasta ja kamusta ja yhteisistä vuosista! Otan osaa suruusi. Rakas ystävä on poissa, mutta tieto lohduttakoon, että nyt on kivut poissa ja Kamu on kaverin luona ja saa leikkiä mielin määrin.

    Voimia sinulle!!

    -Eva-Liisa

    VastaaPoista
  2. Hei Ansku!

    Luin jo fb:stä suru-uutisesi. Nyt tarinaasi lukiessani itku tuli silmään.

    Vanhempieni koiran viimeiset hetket tämän vuoden keväällä olivat kovin samanlaiset. Vaikka se oli "vain" vanhempieni koira, oli sekin myös minulle perheenjäsen omalla tavallaan. Oli hauskaa seurata aikanaan, kun Emmi syntyi, kuinka Eppu alkuun oli hyvin loukkaantunut, kun ei ollutkan enää perheen ainoa silmäterä. Ja kuinka he kasvoivat hyviksi kavereiksi (paitsi trimmauksen jälkeen, jolloin Emm pelkäsi Eppua ihan hurjasti - onhan trimmattu cockeri tosi pelottavan näköinen... ;) )

    Ihan hirveän surullista on seurata, kuinka iloiselta ja sosiaaliselta koiralta vaan loppuvat voimat ja elämän ilo kivun vallatessa. Ihmisille päätös on vaikea, mutta lopulta se oikea ja helpottava - molemmille.

    Lämmin halaus vielä kerran!

    -Laura-

    VastaaPoista
  3. Kylläpä olet kirjoittanut Kamusta kauniisti!
    Ikävä on mullakin Kamu-hurmuria. Itkun seasta tulee pieni hymynpoikanen, kun muistan ensi kohtaamiseni Kamun kanssa ja sen "kakkakikkarerivistön"! Se jäi pojallekin mieleen, kun äiti juoksee pitkin taloa keräämässä kikkareita ... -sorry, mutta nyt mua vähän nauratti, siinä olisi ollut oikea kotivideon paikka.
    Vielä kerran suuri osanotto...
    Luopumisentuska on kamalaa...

    VastaaPoista
  4. Ihana tarina. Itku tuli lukiessa minullekin. Tuosta tuli mieleen meidän koiran Simban kohtalo, joka jouduttiin nukuttamaan 6 vuotiaana ksylitolimyrkytyksen takia. Myrkytyksestä johtuneet krampit ja muut oli kamalia, mutta vielä kamalampi shokki oli se, että siltä lääkärireissulta ei päästykään koiran kanssa takaisin kotiin vaan pitikin jättää lopulliset hyvästit. :´(

    Ja nyt sitten eilen se meidän (10v) Mooseksen uutinen. Ihan puskista tuli sekin... mutta eipä kärsi Mossekaan enää. Siihen täytyy lohduttautua kun on kova ikävä.

    Haleja ja voimia! Suru on suuri ja arjessa & sydämessä varmasti pitkään tyhjäaukko. Onneksi muistot säilyy.

    VastaaPoista
  5. Se on aina niin kova paikka kun pikku ystävä lähtee. Minulla on ollut monta näitä "lähtöjä". Olen lohduttautunut aina sillä, että kaverilla on ollut hyvä ja pitkä elämä.
    Voimia toivon sinulle ja koko perheelle.

    VastaaPoista
  6. Mikäköhän siinä on kun luen eläinten "kuolinilmoituksia" alkaa aina kyyneleet valumaan :( Vaikka oma koiramme Bamse kuoli jo miltei vuosi sitten, ikävä on edelleen kova! Karvaisiin perheenjäseniin kiintyy niin paljon!
    Lämmin osanotto koko perheelle!

    VastaaPoista
  7. Näinhän se Lissu on, Minulta pääsee vielä monasti itku Otto koiramme takia, saatan joskus istuskella nojatuolissa, tuijotella Oton kuvaa ja jostakin se itku aina tulee.

    Kiitos kaikille kauniista sanoista !

    VastaaPoista